Niinpä niin, tuo kolmen kirjaimen yhdistelmä tuli oman nimeni perään ensimmäistä kertaa koskaan viime lauantaina, kun jouduin keskeyttämään Maskun puolikkaalla. Syy taitaa olla monen asian summa: huono valmistautuminen, allergiaoireet ja kesän ensimmäiset kuumat.Tarkoitus oli juosta hyvä ja ehjä puolikkaan kisa neljä viikkoa ennen kesän pääjuoksua, Tukholman maratonia. Samalla piti myös olla osviittaa ajasta, jolla Tukholmassa voisi lähteä etenemään. Nyt tämä kaikki jäi enemmän tai vähemmän mysteeriksi.
Kisapäivän aamu oli ihanan aurinkoinen ja tiesin, että juoksusta tulee lämmin. Yritin juoda hieman normaalia enemmän, ja söin tukevan aamupalan lisäksi vielä smoothien, jotta energiat varmasti riittäisivät matkalle. Kukkivat koivut olivat aloittaneet allergioireiluni, johon kuului paha silmien kutina ja tukkoisuus, mutta verkassa vielä tuntui hyvältä. Juoksussa oli tavoitteena juosta viiden minuutin tuntumaan (mieluummin vähän alle) ja katsoa, mihin asti kunto riittää.
Startissa oli puolikkaalla ja kympillä yhteensä noin 300 juoksijaa, eli hyvän määrän aurinko oli houkutellut paikalle. Alkuruuhka helpotti nopeasti, ja löysin oman juoksurytmini helposti. Ekan kilsan keskari oli 4:45 min, ja seuraavakin meni alle 5 min. Aikataulussa ollaan, ajattelin. Reitti oli täysin uusi ja kulki useana lenkkinä läpi Maskun teiden ja maaseutujen. Ensimmäiset kilometrit kulkivat mukavasti, ja vitosen väliaika oli 24:30. Koko alkumatkan kuitenkin kummallinen jano ja suun kuivuus vaivasivat, ja päätin ottaa n. seitsemän kilsan kohdalla ensimmäisen geelinn ja hörpätä kunnolla vettä. Juomapaikkaa ennen jano oli jo tuskaisen kova, ja hengityskin raskaan puuskuttavaa. En vauhdin hiljentymisestä huolimatta onnistunut tasaamaan hengitystä ja ajattelin, että nyt alkaa olla jotain vialla. Lisäksi juoksureitti kääntyi maaseudun hiekkatielle, josta aina välillä ajoin autoja. Jestas sitä hiekkapöllyn tuomaa ahditusta henkeen! No juomapaikka tuli. Otin geelin ja kunnolla vettä ja kävelin siinä samassa muutaman askeleen. Siinä yhteydessä oli Mehiläisen piste ja tiesin, että ohitamme sen vielä toistamiseen parin kilometrin päässä kääntöpaikalla käytyämme. Olo oli jo siinä vaiheessa kaamea, mutta päätin, että katson josko nesteestä ja geelistä saisi apua. Eipä sitä tullut. Laahauduin kääntöpaikalle, ja noin yhdeksän kilometrin kohdalla päätin etten rääkkää itseäni enää. Tuossa vaiheessa olo oli jo todella heikko ja koin vahvoja vilunvärityksiä. Samalla vauhti hidastui vääjäämättä ja jalat eivät oikein enää toimineet. Onneksi pääsin mehiläisen ensiapupisteelle noin kympin kohdalla ja sain ympärilleni lämmikettä ja nestettä.
Ensiapupisteen kaksi naista olivat aivan ihania, ja lohduttivat todella pettynyttä juoksijaa. Itkuhan siinä tuli, mutta nopeasti myös helpotus siitä että pääsin lepäämään nopeasti ja sain nestettä. Tovin siinä virkosin, ja sain sitten kyydin maalipaikalle, jossa pääsin suihkuun ja odottelemaan Sallaa maaliin, samalla kyydillä kun olimme. Yritin siinä odotellessani pohtia, mikä meni vikaan, mutta yhtä yksittäistä tekijää on tosiaan vaikea löytää. Kuitenkin epävarmuus neljän viikon päässä häämöttävää Turkholman maratonia silmälläpitäen kasvoi selvästi: mitä jos siellä menee jokin samalla tavalla vikaan? Yritin kuitenkin sulkea negatiiviset ajatukset mielestäni ja kääntää ne. Onneksi valmistautumisaikaa on vielä jäljellä, ja ehdin viikon kuluttua juosta vielä ehjän pitkiksen. Ja onneksi se keskeyttäminen tapahtui nyt eikä silloin neljän viikon kuluttua).
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Kisapäivän aamu oli ihanan aurinkoinen ja tiesin, että juoksusta tulee lämmin. Yritin juoda hieman normaalia enemmän, ja söin tukevan aamupalan lisäksi vielä smoothien, jotta energiat varmasti riittäisivät matkalle. Kukkivat koivut olivat aloittaneet allergioireiluni, johon kuului paha silmien kutina ja tukkoisuus, mutta verkassa vielä tuntui hyvältä. Juoksussa oli tavoitteena juosta viiden minuutin tuntumaan (mieluummin vähän alle) ja katsoa, mihin asti kunto riittää.
Startissa oli puolikkaalla ja kympillä yhteensä noin 300 juoksijaa, eli hyvän määrän aurinko oli houkutellut paikalle. Alkuruuhka helpotti nopeasti, ja löysin oman juoksurytmini helposti. Ekan kilsan keskari oli 4:45 min, ja seuraavakin meni alle 5 min. Aikataulussa ollaan, ajattelin. Reitti oli täysin uusi ja kulki useana lenkkinä läpi Maskun teiden ja maaseutujen. Ensimmäiset kilometrit kulkivat mukavasti, ja vitosen väliaika oli 24:30. Koko alkumatkan kuitenkin kummallinen jano ja suun kuivuus vaivasivat, ja päätin ottaa n. seitsemän kilsan kohdalla ensimmäisen geelinn ja hörpätä kunnolla vettä. Juomapaikkaa ennen jano oli jo tuskaisen kova, ja hengityskin raskaan puuskuttavaa. En vauhdin hiljentymisestä huolimatta onnistunut tasaamaan hengitystä ja ajattelin, että nyt alkaa olla jotain vialla. Lisäksi juoksureitti kääntyi maaseudun hiekkatielle, josta aina välillä ajoin autoja. Jestas sitä hiekkapöllyn tuomaa ahditusta henkeen! No juomapaikka tuli. Otin geelin ja kunnolla vettä ja kävelin siinä samassa muutaman askeleen. Siinä yhteydessä oli Mehiläisen piste ja tiesin, että ohitamme sen vielä toistamiseen parin kilometrin päässä kääntöpaikalla käytyämme. Olo oli jo siinä vaiheessa kaamea, mutta päätin, että katson josko nesteestä ja geelistä saisi apua. Eipä sitä tullut. Laahauduin kääntöpaikalle, ja noin yhdeksän kilometrin kohdalla päätin etten rääkkää itseäni enää. Tuossa vaiheessa olo oli jo todella heikko ja koin vahvoja vilunvärityksiä. Samalla vauhti hidastui vääjäämättä ja jalat eivät oikein enää toimineet. Onneksi pääsin mehiläisen ensiapupisteelle noin kympin kohdalla ja sain ympärilleni lämmikettä ja nestettä.
Ensiapupisteen kaksi naista olivat aivan ihania, ja lohduttivat todella pettynyttä juoksijaa. Itkuhan siinä tuli, mutta nopeasti myös helpotus siitä että pääsin lepäämään nopeasti ja sain nestettä. Tovin siinä virkosin, ja sain sitten kyydin maalipaikalle, jossa pääsin suihkuun ja odottelemaan Sallaa maaliin, samalla kyydillä kun olimme. Yritin siinä odotellessani pohtia, mikä meni vikaan, mutta yhtä yksittäistä tekijää on tosiaan vaikea löytää. Kuitenkin epävarmuus neljän viikon päässä häämöttävää Turkholman maratonia silmälläpitäen kasvoi selvästi: mitä jos siellä menee jokin samalla tavalla vikaan? Yritin kuitenkin sulkea negatiiviset ajatukset mielestäni ja kääntää ne. Onneksi valmistautumisaikaa on vielä jäljellä, ja ehdin viikon kuluttua juosta vielä ehjän pitkiksen. Ja onneksi se keskeyttäminen tapahtui nyt eikä silloin neljän viikon kuluttua).
Mukavaa alkanutta viikkoa!
