Moikka! Pitkästä aikaa sain päivitettyä blogiakin. Hieman on ollut motivaatio-ongelmia treenaamisen kanssa, sillä jalan rasitusvamma katkaisi juoksutreenit yli kahdeksi kuukaudeksi heti Nuts Pallaksen jälkeen. Tähän varmasti osansa oli Pallas-viikonlopun aikaisilla päätöksillä. 30 kilometrin Nuts- polkujuoksu oli perjantaina ja mukavasti menneen kisan jälkeen puhkuin intoa, ja ilmoittauduin samaisena sunnuntaina järjestettyyn Turku trail cupin 8,7 kilometrin kisaan. Jo sunnuntaiaamuna totesin, että jalat ovat aika puhki, mutta lähdin kisaamaan ja oli se kyllä kova reissu. Juoksu kuitenkin kulki viimeisillä voimilla, ja lopulta kellotin ajan 49:28 ja ylsin jopa kolmannelle sijalle. Tmän jälkeen pidin parin viikon tauon juoksusta, ja kesälomailin hyvällä omallatunnolla.
Lenkille lähdin elokuun alussa, ja heti huomasin kipuilua oikean jalan säären sisäosassa. Yritin kuitenkin itsepintaisesti hölkkäillä, mutta kun lenkit keskeytyivät järkyttävään kipuun, päätin mennä lääkäriin. Magneettikuva sen paljasti: jalassa oli alkava rasitusmurtuma, ja sain saman tien tuliaisiksi lääkärikäynniltä vähintään neljän viikon juoksukiellon. Voin ihan suoraan myöntää, että harmitti niin vietävästi. Koska juoksu piti nyt jättää, päätin kaivaa maantiepyöräni naftaliinista (eli seinältä) ja aloin yhdistää avovesiuintia ja pyöräilyä parhaani mukaan. Yksi kesän lempitreeneistä olikin tänä aikana pyöräily Kakskerran järvelle, 2-3 kilometrin uinti avovedessä ja pyöräily takaisin, jolloin kilometrejä kertyi 35-40. Pidempiin pyöräilyreissuihin ei kyllä tarmo riittänyt, mutta tämän kaltaisiin siirtymisiin fillari oli omiaan. Sen ansiosta fillarikilsoja kertyikin elokuun aikana 311, mikä oli nollaan verrattuna aikamoinen lisäys. Lisäksi sain raahattua itseni salille vähintään kerran viikossa tekemään jalkavoimaa (mm. kyykyt) ja corea, ja hiljalleen voimatasot alkoivat nousta.
Elokuun lopussa yritin hölkkäillä ensimmäistä kertaa. Neljän kilometrin lenkki meni ok, mutta jalkakipu palasi sen jälkeen. Ei siis vieläkään toiveita juoksusta, ja lannistuin uudelleen. Samalla syyskuun kisasuunnitelmat alkoivat stressata. Olimme ilmoittautuneet mm. Solvalla swimruniin pitkälle matkalle, mutta alkoi näyttämään yhä epätodennäköisemmältä, että kisaan pääsisin. Lisäksi Turku trail cupin loput osakilpailut saivat jäädä, samoin muut juoksut. Pyöräilykauden lähestyessä loppuaan keskitin tarmoni uintiin, ja parhaimpina viikkoina kilometrejä kertyi altaassa tai avovedessä lähes 10. En ollut juurikaan käynyt uimassa alkuvuonna, joten nyt sain mahdollisuuden kehittää vauhtiani ja hiljalleen perustreenin vauhti laski jälleen alle 2:00 min/100 m ja vedotkin alkoivat kulkea vauhdikkaammin.
Syyskuun lopussa jälleen uusi yritys hölkätä. Ja jälleen kipu, ei enää niin infernaalisena mutta kyllä se tuntui. Nyt alkoi jo olla kärsivällisyys koetuksella: enkö pysty enää koskaan juoksemaan, mietin, ja yritin keksiä vaihtoehdon peruskunnon ylläpitoon uinnin ja salin lisäksi. Niinpä aloin kävellä vauhdikkaalla temmolla. Uimahalliin ja takaisin, välillä rattaiden kanssa. Hiljalleen ujutin kävelyn sekaan juoksua, ja yhdeksi lempitreenikseni muodostui 1 min kävelyä/1 min juoksua -yhdistelmä. Kovaa juoksu ei haitannut jalkaa, koska sain pidettyä askeleen kevyempänä ja tekniikan paremmin kasassa, joten tein juoksuminuutit alle 5 min/km-vauhdilla. Huomasin, että tämä toimii. Parhaimmillaan lenkit ylsivät 14 kilometriin ja mieliala alkoi kohota: ehkä en olekaan kahden kuukauden tauon jälkeen ihan rapakunnossa! Lisäksi kävin kerran suunnistamassa Turku-rasteilla ja nautin metsässä olosta (tosin harhauduin väärälle rastille ja sain hylätyn tuloksiin, mutta se ei haitannut). Lokakuun loppupuolella lähdin ensimmäiselle puhtaalle juoksulenkille, ja voi onnea, sillä jalka ei enää sattunut! Itkin lenkillä ilosta lähes kolmen kuukauden juoksukipuilun jälkeen.
Lenkkini olivat lokakuun loppupuolella pituudeltaan 4-14 kilometriä, joten yhtäkään kunnon pitkistä en ollut juossut Nuts Pallaksen jälkeen. Koska rakastan haastaa itseäni ja kaipasin todella lappujuoksuja, päätin ottaa riskin ja ilmoittautua pyhäinpäivänä järjestetylle Rautaveden maratonille. Tässä oli tosin taustalla syvempikin ajatus: juoksu kulki läpi Sastamalan ja viime marraskuussa pois nukkuneen, rakkaan äitini kotiseutujen, joten juoksu olisi samalla muisto äidille, kun järjestettiin osuvasti pyhäinpäivänä. Lähdin ajelemaan kohti Sastamalaa lauantaiaamulla yksin, ja intoa puhkuen. Tiesin, että jaksaisin juosta, mutta pientä epävarmuutta herätti jalan kunto ja etenkin se, mitä vauhtia uskaltaisin lähteä juoksemaan. Lenkkini olivat olleet tähän mennessä joko juoksu-kävelyä tai puhdasta hölkkää (vauhti >6:00 min/km). Päätin mennä joukon mukana ja itseä kuunnellen.
Tapahtumana Rautaveden maraton oli pienehkö, mutta toimiva kaikin puolin. Meitä puolimaratoonareita oli mukavasti, ja sain koko matkan ajalle onnekseni juoksuseuraa, mikä helpotti etenemistä. Tiesin jo ennalta, että maasto tulisi olemaan mäkistä, joten helpolla meitä ei päästettäisi. Lisäksi reitti kulki pitkälti pienempiä hiekkateitä, jotka olivat sateen ja plusasteiden jäljiltä mutaisia, mikä osaltaan vaikeutti menoa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä oli aivan ihanaa olla kisaamassa! Ensimmäiset kilometrit menivät kepeästi 5:10-5:20 min/km -vauhtia. Puolivälin jälkeen mäet alkoivat tehdä tehtävänsä ja keskivauhti hieman tippui, ja kyllä se pitkien lenkkien vähyyskin alkoi tuntua. Meillä oli kuitenkin hyvä neljän juoksijan porukka, joka jaksoi pitää tasaista, 5:30 tuntumassa olevaa vauhtia yllä. Noin kolme kilsaa ennen maalia kilpailija minussa heräsi: juoksin kolmen naisen kanssa ja päätin ottaa pienen kaulan kilpasiskoihin. Sykkeet olivat jo nousseet aika koviksi, mutta sain pinnistettyä pienen loppukirin ja otettua eron. Aikakin jäi reilusti alle kahden tunnin ollen 1:56:27. Maalissa taisi vierähtää pieni onnen kyynel. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kisaan ja vielä maaliinkin. Lisäksi ajankohdasta ja paikasta johtuen sain koota itseäni tunneryöpyn jälkeen, kun muistot tulivat pintaan.
Maalin jälkeen mukaan mitali, Tyrvään ruisleipä ja suihkuun, ja sitten kotiin. Tsekkasin tulokset ja huomasin ilokseni olleeni sijalla 5/18 naisten yleisessä sarjassa, joten kannatti ottaa loppukiri. Onnistunut juoksu toi mukanaan euforian, joka kantaa edelleen. Rikkonainen kausi sai sittenkin hyvän lopun! Lisäksi päätin, että otan pyhäinpäivän Rautaveden juoksun perinteeksi, ja ehkä ensi kerralla vuorossa voisi olla jo täyspitkä matka. Tästä on hyvä jatkaa peruskuntokauteen juoksumääriä kasvattaen.
Vielä kolme oppia rasitusvammasta:
1. Älä juokse, mikäli yhtään tuntuu kipuilua. Se vain pitkittää toipumista.
2. Kävely tai kävely-juoksu -yhdistelmätkin ovat hyvää pk-treeniä
3. Luota siihen, ettei juoksukunto romahda hetkessä (tai edes kolmessa kuukaudessa)
Tästä on hyvä jatkaa marraskuun treeneihin. :)
Lenkille lähdin elokuun alussa, ja heti huomasin kipuilua oikean jalan säären sisäosassa. Yritin kuitenkin itsepintaisesti hölkkäillä, mutta kun lenkit keskeytyivät järkyttävään kipuun, päätin mennä lääkäriin. Magneettikuva sen paljasti: jalassa oli alkava rasitusmurtuma, ja sain saman tien tuliaisiksi lääkärikäynniltä vähintään neljän viikon juoksukiellon. Voin ihan suoraan myöntää, että harmitti niin vietävästi. Koska juoksu piti nyt jättää, päätin kaivaa maantiepyöräni naftaliinista (eli seinältä) ja aloin yhdistää avovesiuintia ja pyöräilyä parhaani mukaan. Yksi kesän lempitreeneistä olikin tänä aikana pyöräily Kakskerran järvelle, 2-3 kilometrin uinti avovedessä ja pyöräily takaisin, jolloin kilometrejä kertyi 35-40. Pidempiin pyöräilyreissuihin ei kyllä tarmo riittänyt, mutta tämän kaltaisiin siirtymisiin fillari oli omiaan. Sen ansiosta fillarikilsoja kertyikin elokuun aikana 311, mikä oli nollaan verrattuna aikamoinen lisäys. Lisäksi sain raahattua itseni salille vähintään kerran viikossa tekemään jalkavoimaa (mm. kyykyt) ja corea, ja hiljalleen voimatasot alkoivat nousta.
 |
| Uinti- ja pyöräilypalluroita riitti elokuussa |
Elokuun lopussa yritin hölkkäillä ensimmäistä kertaa. Neljän kilometrin lenkki meni ok, mutta jalkakipu palasi sen jälkeen. Ei siis vieläkään toiveita juoksusta, ja lannistuin uudelleen. Samalla syyskuun kisasuunnitelmat alkoivat stressata. Olimme ilmoittautuneet mm. Solvalla swimruniin pitkälle matkalle, mutta alkoi näyttämään yhä epätodennäköisemmältä, että kisaan pääsisin. Lisäksi Turku trail cupin loput osakilpailut saivat jäädä, samoin muut juoksut. Pyöräilykauden lähestyessä loppuaan keskitin tarmoni uintiin, ja parhaimpina viikkoina kilometrejä kertyi altaassa tai avovedessä lähes 10. En ollut juurikaan käynyt uimassa alkuvuonna, joten nyt sain mahdollisuuden kehittää vauhtiani ja hiljalleen perustreenin vauhti laski jälleen alle 2:00 min/100 m ja vedotkin alkoivat kulkea vauhdikkaammin.
 |
| Uintipainotteinen syyskuu |
Syyskuun lopussa jälleen uusi yritys hölkätä. Ja jälleen kipu, ei enää niin infernaalisena mutta kyllä se tuntui. Nyt alkoi jo olla kärsivällisyys koetuksella: enkö pysty enää koskaan juoksemaan, mietin, ja yritin keksiä vaihtoehdon peruskunnon ylläpitoon uinnin ja salin lisäksi. Niinpä aloin kävellä vauhdikkaalla temmolla. Uimahalliin ja takaisin, välillä rattaiden kanssa. Hiljalleen ujutin kävelyn sekaan juoksua, ja yhdeksi lempitreenikseni muodostui 1 min kävelyä/1 min juoksua -yhdistelmä. Kovaa juoksu ei haitannut jalkaa, koska sain pidettyä askeleen kevyempänä ja tekniikan paremmin kasassa, joten tein juoksuminuutit alle 5 min/km-vauhdilla. Huomasin, että tämä toimii. Parhaimmillaan lenkit ylsivät 14 kilometriin ja mieliala alkoi kohota: ehkä en olekaan kahden kuukauden tauon jälkeen ihan rapakunnossa! Lisäksi kävin kerran suunnistamassa Turku-rasteilla ja nautin metsässä olosta (tosin harhauduin väärälle rastille ja sain hylätyn tuloksiin, mutta se ei haitannut). Lokakuun loppupuolella lähdin ensimmäiselle puhtaalle juoksulenkille, ja voi onnea, sillä jalka ei enää sattunut! Itkin lenkillä ilosta lähes kolmen kuukauden juoksukipuilun jälkeen.
 |
| Vihdoin juoksua! |
Lenkkini olivat lokakuun loppupuolella pituudeltaan 4-14 kilometriä, joten yhtäkään kunnon pitkistä en ollut juossut Nuts Pallaksen jälkeen. Koska rakastan haastaa itseäni ja kaipasin todella lappujuoksuja, päätin ottaa riskin ja ilmoittautua pyhäinpäivänä järjestetylle Rautaveden maratonille. Tässä oli tosin taustalla syvempikin ajatus: juoksu kulki läpi Sastamalan ja viime marraskuussa pois nukkuneen, rakkaan äitini kotiseutujen, joten juoksu olisi samalla muisto äidille, kun järjestettiin osuvasti pyhäinpäivänä. Lähdin ajelemaan kohti Sastamalaa lauantaiaamulla yksin, ja intoa puhkuen. Tiesin, että jaksaisin juosta, mutta pientä epävarmuutta herätti jalan kunto ja etenkin se, mitä vauhtia uskaltaisin lähteä juoksemaan. Lenkkini olivat olleet tähän mennessä joko juoksu-kävelyä tai puhdasta hölkkää (vauhti >6:00 min/km). Päätin mennä joukon mukana ja itseä kuunnellen.
Tapahtumana Rautaveden maraton oli pienehkö, mutta toimiva kaikin puolin. Meitä puolimaratoonareita oli mukavasti, ja sain koko matkan ajalle onnekseni juoksuseuraa, mikä helpotti etenemistä. Tiesin jo ennalta, että maasto tulisi olemaan mäkistä, joten helpolla meitä ei päästettäisi. Lisäksi reitti kulki pitkälti pienempiä hiekkateitä, jotka olivat sateen ja plusasteiden jäljiltä mutaisia, mikä osaltaan vaikeutti menoa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä oli aivan ihanaa olla kisaamassa! Ensimmäiset kilometrit menivät kepeästi 5:10-5:20 min/km -vauhtia. Puolivälin jälkeen mäet alkoivat tehdä tehtävänsä ja keskivauhti hieman tippui, ja kyllä se pitkien lenkkien vähyyskin alkoi tuntua. Meillä oli kuitenkin hyvä neljän juoksijan porukka, joka jaksoi pitää tasaista, 5:30 tuntumassa olevaa vauhtia yllä. Noin kolme kilsaa ennen maalia kilpailija minussa heräsi: juoksin kolmen naisen kanssa ja päätin ottaa pienen kaulan kilpasiskoihin. Sykkeet olivat jo nousseet aika koviksi, mutta sain pinnistettyä pienen loppukirin ja otettua eron. Aikakin jäi reilusti alle kahden tunnin ollen 1:56:27. Maalissa taisi vierähtää pieni onnen kyynel. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kisaan ja vielä maaliinkin. Lisäksi ajankohdasta ja paikasta johtuen sain koota itseäni tunneryöpyn jälkeen, kun muistot tulivat pintaan.
 |
| Ostin Hokan Clifton 3:set jalkavamman jälkeisiin lenkkeihin. Toimii, mutta ei ole kyllä vauhtikenkä. Ja saivat Rautavedellä harmaan mutavärityksen :) |
Maalin jälkeen mukaan mitali, Tyrvään ruisleipä ja suihkuun, ja sitten kotiin. Tsekkasin tulokset ja huomasin ilokseni olleeni sijalla 5/18 naisten yleisessä sarjassa, joten kannatti ottaa loppukiri. Onnistunut juoksu toi mukanaan euforian, joka kantaa edelleen. Rikkonainen kausi sai sittenkin hyvän lopun! Lisäksi päätin, että otan pyhäinpäivän Rautaveden juoksun perinteeksi, ja ehkä ensi kerralla vuorossa voisi olla jo täyspitkä matka. Tästä on hyvä jatkaa peruskuntokauteen juoksumääriä kasvattaen.
Vielä kolme oppia rasitusvammasta:
1. Älä juokse, mikäli yhtään tuntuu kipuilua. Se vain pitkittää toipumista.
2. Kävely tai kävely-juoksu -yhdistelmätkin ovat hyvää pk-treeniä
3. Luota siihen, ettei juoksukunto romahda hetkessä (tai edes kolmessa kuukaudessa)
Tästä on hyvä jatkaa marraskuun treeneihin. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti