Moikka!
On aika päivittää pitkästä aikaa blogia, ja milläs muullakaan kuin kisarapsalla eiliseltä Tukholman maratonilta. Tällä hetkellä olo on kuin jyrän alla jääneellä, mutta se oli odotettavissakin. Valmistautuminen maratoniin oli Maskun keskeytyksen jälkeen henkisesti haasteellista: keskeyttämisen pelko jäi päälle, mutta onnistuin lievittämään sitä onneksi ihan hyvin sujuneessa Saukonojan hölkässä (14 km, aika 1:08) pari viikkoa aikaisemmin. Henkistä kuormaa lisäsi lähipiirissä tietoon tullut suuri huoli, joka on varjostanut treenejä viimeisen parin viikon ajan. Olinkin jo aikoja sitten luopunut haaveestani alittaa 3:30:n raja ja tavoitteena oli juosta 3:45 tuntumaan. Vähimmäisvaatimuksena oli parantaa viimevuotista Tukholmassa tehtyä maraenkkaa, joka oli 3:58:20 (tarinaa kisasta täällä). Nämä mielessä matkustimme torstai-iltana Ruotsiin. Tällä kertaa sain oman perheeni mukaan, ja myös Salla lähti juoksemaan, hänelläkin perhe kannustusjoukkoina. Erinäinen säätö taaperon kanssa toi hieman "lisämaustetta" reissuun, mutta eipä ehtinyt juoksua sen kummemmin hermoilemaan, kuin vasta lauantaiaamuna.
Tukholmaan oli luvattu mitä parhainta juoksukeliä: +18 ja aurinko, eli helteet onneksi laantuivat kisapäiväksi. Sain nukuttua yön hyvin, ja tankattukin oli, joten fiilis ennen juoksua oli oiva. Lähdin aiemmassa, klo 12 starttaavassa lähtöryhmässä ja lähtölaukauksen kajahtaessa ilmoille päätin lähteä ryhmän mukana juoksemaan tasaista ja hyvää km-vauhtia, joka asettuikin sinne hieman yli viiden minuutin tietämille. Kympin ajaksi tuli 52:15 ja puolikkaan ajaksi 1:52:07, eli juoksu kulki kuin unelma: oli kevyttä ja hyvä tuntuma. Ehdin jo hetkeksi innostua, että tästähän tulee hyvä ja ehjä juoksu, sillä puolivälin jälkeen on aina helpompi edetä henkisesti, kun jokainen askel on kohti maalia. 25 kilometrin kohdalle kaikki kulki hyvin: olin ottanut energiageelin aina puolen tunnin välein käyttäen aikaisemmilta vuosilta tuttua rutiinia. Viides geeli noin kahden ja puolen tunnin kohdalla alkoi kuitenkin tökkiä, ja vatsassa muljahdella ikävästi. Kuudennen geelin jouduin jo syömään väkipakolla, ja sitten vatsakrampit alkoivat ilmoitella tulostaan. Olo alkoi olla aika vaikea, ja samalla juoksuvauhti hyytyi. Kolmenkympin jälkeen nilkutin jo yli kuuden minuutin kilsoja, joka tuntui ihan kävelyvauhdilta hyvin sujuneen alun jälkeen. En voinut enää syödä geelejä, joista aikaisempiakin nieleskelin alas useaan otteeseen ja siirryin muutamalla juomapaikalla saatuihin banaaneihin ja osittain myös urheilujuomaan. Niiden avulla jaksoin jollakin ihmeen kaupalla eteenpäin. Onneksi toisella kierroksella reitin ympärille oli kerääntynyt massoittain ihmisiä kannustamaan, ja sen avulla sain energiaa päästä eteenpäin. Tottakai myös jalat alkoivat väsyä viimeisillä kilometreillä ja muuttuivat aivan pökkelöiksi. Pari kilsaa ennen maalia näin Tukholman stadionin tornin häämöttävän, ja olin niin onnellinen, että pääsen maaliin. Yritin ottaa jopa jonkinmoisen loppukirin kiukkuilevasta vatsasta huolimatta. Sitten stadionin portista sisään ja viimeiset 200 metriä aivan hurmoksessa. Maalissa tuli itku: nyt vaikea taisto on ohi. Oli jano, mutta juuri muuta en saanut alas kuin tölkin pepsiä. Tosin sekin auttoi. Sitten hotellille ja suihkuun, ja illaksi laivaan kohti kotia.
Lopulliseksi ajaksi muodostui 3:54:51 eli sain parannettua ennätystäni. Jossittelullekin löytyisi tässä vaiheessa sijaa, mutta päivän kunto oli olosuhteet huomioon ottaen nyt se mikä oli. Olin aluksi hieman harmissani ajasta, mutta nyt siitä voi jo iloita. Sijoitukseksikin tuli 708 yli kolmen tuhannen naisen joukosta, joten selvästi paremmassa puoliskossa oltiin. :) Tukholman reissu todisti jälleen maratonin haasteet: pitkällä matkalla voi sattua ja tapahtua, ja se mikä on ennen toiminut, ei välttämättä ole enää paras mahdollinen tapa toimia. Vatsani osoitti ainakin sen, että seuraavaan pitkään kisaan täytyy ottaa mukaan muutakin energialähteitä eikä turvautua pelkkiin geeleihin.
Nyt kotiin päästyäni takki on juoksun suhteen tyhjä, mutta katseet jo kesän urheiluriennoissa. Starttasimme Jennin kanssa noin kolme viikkoa sitten swimrun-treenikauden, ja totesin rakkauden sitä lajia kohtaan vain kasvaneen. Avovesiuintikin maistuu nyt paremmalta kuin koskaan (uimassa olen käynyt 3 kertaa), ja vauhdeissakin on sen suhteen tapahtunut parannusta. Pieni lepo perusjuoksusta tekee tällä hetkellä hyvää, sillä se antaa mahdollisuuden monipuolistaa treeniä. Seuraavat kisatkin on jo neljän viikon kuluttua, sillä osallistun Voimarinteellä Sastamalassa perusmatkalle puolimatkan sijaan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Sitten alkavatkin swimrun-iloittelut: olemme Jennin kanssa ilmoittautuneet jo Porkkala swimruniin 23.7 (pitkä matka, edellinen kisarapsa täällä) ja Lake to lake-swimruniin elokuussa (uusi kisa, lyht matka) ja kaipa me Solvallaan lähdetään tänäkin vuonna testaamaan päivän kuntoa (viime vuoden rapsa täällä).
On aika päivittää pitkästä aikaa blogia, ja milläs muullakaan kuin kisarapsalla eiliseltä Tukholman maratonilta. Tällä hetkellä olo on kuin jyrän alla jääneellä, mutta se oli odotettavissakin. Valmistautuminen maratoniin oli Maskun keskeytyksen jälkeen henkisesti haasteellista: keskeyttämisen pelko jäi päälle, mutta onnistuin lievittämään sitä onneksi ihan hyvin sujuneessa Saukonojan hölkässä (14 km, aika 1:08) pari viikkoa aikaisemmin. Henkistä kuormaa lisäsi lähipiirissä tietoon tullut suuri huoli, joka on varjostanut treenejä viimeisen parin viikon ajan. Olinkin jo aikoja sitten luopunut haaveestani alittaa 3:30:n raja ja tavoitteena oli juosta 3:45 tuntumaan. Vähimmäisvaatimuksena oli parantaa viimevuotista Tukholmassa tehtyä maraenkkaa, joka oli 3:58:20 (tarinaa kisasta täällä). Nämä mielessä matkustimme torstai-iltana Ruotsiin. Tällä kertaa sain oman perheeni mukaan, ja myös Salla lähti juoksemaan, hänelläkin perhe kannustusjoukkoina. Erinäinen säätö taaperon kanssa toi hieman "lisämaustetta" reissuun, mutta eipä ehtinyt juoksua sen kummemmin hermoilemaan, kuin vasta lauantaiaamuna.
Tukholmaan oli luvattu mitä parhainta juoksukeliä: +18 ja aurinko, eli helteet onneksi laantuivat kisapäiväksi. Sain nukuttua yön hyvin, ja tankattukin oli, joten fiilis ennen juoksua oli oiva. Lähdin aiemmassa, klo 12 starttaavassa lähtöryhmässä ja lähtölaukauksen kajahtaessa ilmoille päätin lähteä ryhmän mukana juoksemaan tasaista ja hyvää km-vauhtia, joka asettuikin sinne hieman yli viiden minuutin tietämille. Kympin ajaksi tuli 52:15 ja puolikkaan ajaksi 1:52:07, eli juoksu kulki kuin unelma: oli kevyttä ja hyvä tuntuma. Ehdin jo hetkeksi innostua, että tästähän tulee hyvä ja ehjä juoksu, sillä puolivälin jälkeen on aina helpompi edetä henkisesti, kun jokainen askel on kohti maalia. 25 kilometrin kohdalle kaikki kulki hyvin: olin ottanut energiageelin aina puolen tunnin välein käyttäen aikaisemmilta vuosilta tuttua rutiinia. Viides geeli noin kahden ja puolen tunnin kohdalla alkoi kuitenkin tökkiä, ja vatsassa muljahdella ikävästi. Kuudennen geelin jouduin jo syömään väkipakolla, ja sitten vatsakrampit alkoivat ilmoitella tulostaan. Olo alkoi olla aika vaikea, ja samalla juoksuvauhti hyytyi. Kolmenkympin jälkeen nilkutin jo yli kuuden minuutin kilsoja, joka tuntui ihan kävelyvauhdilta hyvin sujuneen alun jälkeen. En voinut enää syödä geelejä, joista aikaisempiakin nieleskelin alas useaan otteeseen ja siirryin muutamalla juomapaikalla saatuihin banaaneihin ja osittain myös urheilujuomaan. Niiden avulla jaksoin jollakin ihmeen kaupalla eteenpäin. Onneksi toisella kierroksella reitin ympärille oli kerääntynyt massoittain ihmisiä kannustamaan, ja sen avulla sain energiaa päästä eteenpäin. Tottakai myös jalat alkoivat väsyä viimeisillä kilometreillä ja muuttuivat aivan pökkelöiksi. Pari kilsaa ennen maalia näin Tukholman stadionin tornin häämöttävän, ja olin niin onnellinen, että pääsen maaliin. Yritin ottaa jopa jonkinmoisen loppukirin kiukkuilevasta vatsasta huolimatta. Sitten stadionin portista sisään ja viimeiset 200 metriä aivan hurmoksessa. Maalissa tuli itku: nyt vaikea taisto on ohi. Oli jano, mutta juuri muuta en saanut alas kuin tölkin pepsiä. Tosin sekin auttoi. Sitten hotellille ja suihkuun, ja illaksi laivaan kohti kotia.
 |
| Ennen maraa vielä nauratti Sallan kanssa :) |
 |
| Vauhti romahti kolmenkympin jälkeen |
Lopulliseksi ajaksi muodostui 3:54:51 eli sain parannettua ennätystäni. Jossittelullekin löytyisi tässä vaiheessa sijaa, mutta päivän kunto oli olosuhteet huomioon ottaen nyt se mikä oli. Olin aluksi hieman harmissani ajasta, mutta nyt siitä voi jo iloita. Sijoitukseksikin tuli 708 yli kolmen tuhannen naisen joukosta, joten selvästi paremmassa puoliskossa oltiin. :) Tukholman reissu todisti jälleen maratonin haasteet: pitkällä matkalla voi sattua ja tapahtua, ja se mikä on ennen toiminut, ei välttämättä ole enää paras mahdollinen tapa toimia. Vatsani osoitti ainakin sen, että seuraavaan pitkään kisaan täytyy ottaa mukaan muutakin energialähteitä eikä turvautua pelkkiin geeleihin.
Nyt kotiin päästyäni takki on juoksun suhteen tyhjä, mutta katseet jo kesän urheiluriennoissa. Starttasimme Jennin kanssa noin kolme viikkoa sitten swimrun-treenikauden, ja totesin rakkauden sitä lajia kohtaan vain kasvaneen. Avovesiuintikin maistuu nyt paremmalta kuin koskaan (uimassa olen käynyt 3 kertaa), ja vauhdeissakin on sen suhteen tapahtunut parannusta. Pieni lepo perusjuoksusta tekee tällä hetkellä hyvää, sillä se antaa mahdollisuuden monipuolistaa treeniä. Seuraavat kisatkin on jo neljän viikon kuluttua, sillä osallistun Voimarinteellä Sastamalassa perusmatkalle puolimatkan sijaan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Sitten alkavatkin swimrun-iloittelut: olemme Jennin kanssa ilmoittautuneet jo Porkkala swimruniin 23.7 (pitkä matka, edellinen kisarapsa täällä) ja Lake to lake-swimruniin elokuussa (uusi kisa, lyht matka) ja kaipa me Solvallaan lähdetään tänäkin vuonna testaamaan päivän kuntoa (viime vuoden rapsa täällä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti