Heipsan, ja hyvää ihanan talvista sunnuntaita! On kyllä ihan mahtavaa, että meille etelässäkin on lunta ja pääsee hangille juoksemaan. Onneksi pahimmat pakkasetkin ovat ainakin väliaikaisesti ohi, jotta kylmä ilma ei ota henkeen niin kovin.
Haluan kertoa ennen treenikatsauksta pienen tarinan torstain bussimatkastani Imppariin juoksu- ja uintitreeneihin. Matka oli herättävä, ja kirkasti minulle jälleen, miksi tässä oikein treenataan ja yritetään parhain tavoin pysyä kunnossa.
Istuin bussissa, kun eräältä pysäkiltä nousi kyytiin vanha herra suksineen ja monoineen. Hän näki sisällä istumassa ystävänsä, ja miehet ilahtuivat selvästi nähdessään toisensa pitkästi aikaa. Pian kuulumisten vaihdon jälkeen keskustelu siirtyi miesten yhteiseen ystävään. Toinen kysyi hänen kuulumisiaan, johon toinen hiljaa kertoi ystävän poisnukkuneen viime vuoden viimeisten viikkojen aikana. Seurasi lyhyt hiljaisuus, kun molemmat herrat viettivät sanattoman sopimuksen saattelemana hetken ystävän muistolle. Sitten dialogi jatkui:
"Jaa, meinaat hiihtämään mennä", toinen herroista tokaisi talvivarusteissa olevalle kumppanilleen.
"Joo, täytyy nyt mennä kun viime vuoden parhaiden hiihtokelien ajan oli jalka poikki", toinen sanoi.
"Ota nyt kaikki menetetyt kilometrit takaisin", toinen herroista hymähti ja alkoi poimimaan kävelykeppiään sekä valmistelemaan bussissa poistumista. Kovin vaivalloisesti hän astui ulos bussista ja lähti keppinsä kanssa köpöttelemään pysäkiltä.
Hiihtokamppeissa ollut pappa jäi bussista vasta Impparissa ja matkasi määrätietoisesti kohti latua. Ikää varmasti noin 80 v, mutta se ei näyttänyt herraa painavan.
Vanhojen herrojen kohtaaminen jäi mieleeni pitkäksi aikaa, ja herätti todella syviä tunteita. Ne saivat vahvistusta, kun puhuin isäni kanssa perjantaina juoksusta. Hän on juossut erilaisissa tapahtumissa lähinnä puolimaratoneja jo vuosikymmenten ajan, mutta iän karttuessa vauhti on luonnollisestikin hidastunut ja matkakin lyhentyneet. Puhuimme ensi kesästä, ja kysyin, aikooko hän laittaa jo ilmon Paavo Nurmi Maratonille sisään (hän on ollut mukana muistaakseni koko tapahtuman historian ajan, aina ensimmäisestä kisasta lähtien).
"Joo, kai sitä pitäisi", vastasi isä. No, puolikkaalle vai kympille?
"Kovin sitä tekisi mieli vielä puolikkaalle lähteä, jos kunto antaa myöden", isä vastasi. Hän täyttää ensi vuonna 70 vuotta, ja suunnittelee kovin juoksevansa puolikkaan ainakin juhlavuonna, tarkoittaahan se samalla "ylennystä" 70+-sarjaan.
Nämä kuluvan viikon hetket kirkastivat minulle jälleen, miksi urheilen. Siksi, koska haluan olla kuten se Impparin bussin pappa ja oma isäni. Siksi, koska haluan pitää todennäköisyyden sille, että pystyn urheilemaan vielä 70-vuotiaanakin ja kauan sen jälkeen, korkealla (puhun todennäköisyyksistä, koska elämässä on paljon yllättäviä ja itsestä riippumattomia tekijöitä, jotka voivat muuttaa suuntaa nopeastikin). Tämä elämänmittainen projekti mielessä olen treenannut koko viikon ilolla ja tyytyväisenä siitä, että saan olla terve. Olkoon se ohjenuora tästä eteenpäinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti