Toinen pääsiäispäivä alkoi mukavasti juoksun merkeissä, kun starttasin auton heti aamupalan jälkeen, otin ystävän kyytiin ja suuntasimme kohti Paimalantietä ja Maarian Mahdin järjestämää Tulppaanijuoksua. Ilma oli mitä parhain: aurinko paistoi, lämpöä oli muutama aste eikä tuuli tuivertanut juurikaan lainkaan.
Tavoitteenani oli tehdä uusi kympin ennätys. Edellinen oli usean vuoden takaa ja reilusti yli tunnin, joten sen alittamisen ei pitäisi olla kovin vaikea ponnistus. Varovasti ajattelin, että olisin kyllä todella tyytyväinen, jos saisin kilometrivauhdin pysymään viiden minuutin tuntumassa tai jopa alle.
Nämä tavoitteet mielessä astelin lähtöviivalle muiden juoksijoiden kanssa. Joukossa oli ilahduttavan paljon Urheiluliiton porukkaa, mikä toi oman mausteensa juoksuun. Lähtölaukaus pamahti klo 11, ja lähdimme ensimmäiselle viiden kilometrin lenkille Paimalantietä pitkin Tampereen suuntaan. Ensimmäisen kilometrin vauhti karkasi hieman käsistä ollen 4:40 ja toivoin, ettei se kostaudu loppumatkasta. Sen jälkeen kilometrivauhti tasoittui viiden minuutin tuntumaan ollen useimmiten muutaman sekunnin sen alle. Alkupuoliskon reitti oli melko mäkinen, joten sykkeet huitelivat välillä taivaissa. Kun juoksu kuitenkin kulki, ajattelin että antaa mennä ja katsotaan mihin rahkeet riittävät.
Viiden kilometrin jälkeen tulimme takaisin lähtöpaikalle ja lähdimme Paimalantietä toiseen suuntaan. Siinä alkoi jo jaloissa hieman tuntua ja juoksukin mennä kohti tuntematonta, sillä viisi kilometriä on pisin matka, jonka olen tähän mennessä juossut yhtämittaisesti näillä vauhdeilla. Matka kuitenkin jatkui epämukavuusalueelle ja anaerobiselle kynnykselle joutumisesta huolimatta.
Kun tulimme toiselle kääntöpaikalle 7,5 kilometrin kohdalla olo oli melko kaamea: menneet kilometrit tuntuivat jaloissa ja hengityksessä yhä raskaammin. Ajattelin kuitenkin, että jos tähän asti on menty suht hyvää ja tasaista vauhtia niin nyt ei kyllä luovuteta. Sain onneksi viimeisille kilometreille peesiapua ihanasta vanhemmasta pariskunnasta, jotka etenivät kunnioitettavaa vauhtia ja ottivat vielä kunnon loppukirinkin. Viimeinen kilometri meni jo todella vaikeaksi, mutta kun maali alkoi häämöttää niin tsemppasin ja sain otettua jonkinmoisen loppukirin. Lopulliseksi ajaksi muodostui 48:59 eli paransin ennätystäni reilusti (n. 15 minuuttia) ja pääsin kuin pääsinkin alle 50 minuutin. Maalissa ihmetteli siis onnellinen juoksija, joka sai kotiinviemiseksi muiden juoksijoiden tavoin tulppaanikimpun ja mitalin.
Näin pari tuntia juoksun jälkeen fiilis on loistava. Kymppi antoi uskoa omaan vauhtikestävyyteen ja siihen, että kehitystä on tapahtunut tälläkin osa-alueella. Tästä on hyvä suunnata seuraavaksi kohti toukokuun puolivälin Helsinki City Runia ja sen jälkeistä Tukholman maratonia. Keskikesällä päästäänkin sitten ihan tositoimiin, kun triathlonkausi starttaa osaltani. Nämä kisat mielessäni ja tulppaaneja ihastellessa on hyvä rauhoitella kohti lepoviikkoa.
Tavoitteenani oli tehdä uusi kympin ennätys. Edellinen oli usean vuoden takaa ja reilusti yli tunnin, joten sen alittamisen ei pitäisi olla kovin vaikea ponnistus. Varovasti ajattelin, että olisin kyllä todella tyytyväinen, jos saisin kilometrivauhdin pysymään viiden minuutin tuntumassa tai jopa alle.
Nämä tavoitteet mielessä astelin lähtöviivalle muiden juoksijoiden kanssa. Joukossa oli ilahduttavan paljon Urheiluliiton porukkaa, mikä toi oman mausteensa juoksuun. Lähtölaukaus pamahti klo 11, ja lähdimme ensimmäiselle viiden kilometrin lenkille Paimalantietä pitkin Tampereen suuntaan. Ensimmäisen kilometrin vauhti karkasi hieman käsistä ollen 4:40 ja toivoin, ettei se kostaudu loppumatkasta. Sen jälkeen kilometrivauhti tasoittui viiden minuutin tuntumaan ollen useimmiten muutaman sekunnin sen alle. Alkupuoliskon reitti oli melko mäkinen, joten sykkeet huitelivat välillä taivaissa. Kun juoksu kuitenkin kulki, ajattelin että antaa mennä ja katsotaan mihin rahkeet riittävät.
Viiden kilometrin jälkeen tulimme takaisin lähtöpaikalle ja lähdimme Paimalantietä toiseen suuntaan. Siinä alkoi jo jaloissa hieman tuntua ja juoksukin mennä kohti tuntematonta, sillä viisi kilometriä on pisin matka, jonka olen tähän mennessä juossut yhtämittaisesti näillä vauhdeilla. Matka kuitenkin jatkui epämukavuusalueelle ja anaerobiselle kynnykselle joutumisesta huolimatta.
Kun tulimme toiselle kääntöpaikalle 7,5 kilometrin kohdalla olo oli melko kaamea: menneet kilometrit tuntuivat jaloissa ja hengityksessä yhä raskaammin. Ajattelin kuitenkin, että jos tähän asti on menty suht hyvää ja tasaista vauhtia niin nyt ei kyllä luovuteta. Sain onneksi viimeisille kilometreille peesiapua ihanasta vanhemmasta pariskunnasta, jotka etenivät kunnioitettavaa vauhtia ja ottivat vielä kunnon loppukirinkin. Viimeinen kilometri meni jo todella vaikeaksi, mutta kun maali alkoi häämöttää niin tsemppasin ja sain otettua jonkinmoisen loppukirin. Lopulliseksi ajaksi muodostui 48:59 eli paransin ennätystäni reilusti (n. 15 minuuttia) ja pääsin kuin pääsinkin alle 50 minuutin. Maalissa ihmetteli siis onnellinen juoksija, joka sai kotiinviemiseksi muiden juoksijoiden tavoin tulppaanikimpun ja mitalin.
 |
| Tulppaanijuoksun tuliaiset. |
Näin pari tuntia juoksun jälkeen fiilis on loistava. Kymppi antoi uskoa omaan vauhtikestävyyteen ja siihen, että kehitystä on tapahtunut tälläkin osa-alueella. Tästä on hyvä suunnata seuraavaksi kohti toukokuun puolivälin Helsinki City Runia ja sen jälkeistä Tukholman maratonia. Keskikesällä päästäänkin sitten ihan tositoimiin, kun triathlonkausi starttaa osaltani. Nämä kisat mielessäni ja tulppaaneja ihastellessa on hyvä rauhoitella kohti lepoviikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti